Popkulttuurin vapaapäivä

Viimeisiä viedään. Tokion toinen päivä kului kiertoajelulla ja teineillessä.

Totta kai luulin eilisaamun helppouden toistuvan tänäänkin. Vasta aseman ja etenkin junien tungosta katsellessani muistin, että eilenhän oli sunnuntai ja tänään siis maanantai. Ehkä sillä oli vaikutusta asiaan. Maanantainen aamuruuhka symboloitui Yamanote-linjan sardiinipurkkitungokseen. Ensimmäiseen junaan ei kohtelias ja ihokontaktia pelkäävä skandinaavi uskaltautunut, mutta onneksi opin junien etupään olevan suhteellisen ruuhkattomia. Sieltä tämä hyperruhoni löysi kuin löysikin oman pienen spottinsa ihmisvilinästä. Nice.

Tokyo Morning Tour lähti siis myös Hamamatsuchoun bussiterminaalista ja olin jälleen paikalla kymmentä minuuttia etuajassa. Turistejakin oli eksynyt paikalle huomattavasti eilistä tiheämpänä laumana. Bussini löytyi ja pääsimme liikkelle viehättävän nuoren oppaamme Mai-sanin matkassa.

Ensimmäinen etappi oli kuuluisa Tokyo Tower. Pääsimme reiluun sadan metrin korkeuteen näköalakerrokseen tiirailemaan aamuista metropolia. Kuviakin sai ottaa.

Pienten ihmisten iso kaupunki

Tokiotornilta pääsimme etemään keisarilliselle palatsille. Talon herraa ei näkynyt, mutta hän perheineen asuukin paikalla vain kaksi päivää vuodessa. Olisimme päässeet sisäpuutarhaakin katsomaan (ilmaista huvia, yllättävää kyllä), ellei olisi ollut maanantai. Pahus.

Viimeisenä kurvasimme paikallisia superteitä pitkin Asakusan kaupunginosaan. Asakusa on käsittääkseni Tokion kantakaupunkia, eli täällä oli ammoin kalastajakylä, josta kasvoi Edo-niminen kaupunki, joka Meiji-restauraation yhteydessä tapahtuneen keisarin muuton ansiosta nimettiin Tokioksi. Nykyään paikalla sijaitsee varsin hulppea buddhalaistemppeli, jonka turistitkin olivat löytäneet. Väkeä oli jälleen kuin pipoa.

Tähän kuvaan on piilotettu temppeli

Kiertoajelu päättyi tähän ja bussi heitti meidät vaihtoehtoisesti Akihabaran elektroniikka- ja popkulttuurikeitaalle tai Tokion keskustaan. Jäin tietenkin Akihabaraan, kavereiden kesken Akibaan, pällistelemään tätä nuorisokulttuurin mekkaa. Kolme tuntia humpsahti nopeasti selaillessa animekrääsää ja hakatessa rumpuja.

Akiba oli onneksi niin lähellä, että Okachimachiin käveli muutamassa minuutissa. Sen verran väsytti päivän jälkeen, etten jaksanut koko päivänä tehdä juuri mitään. Sain sentään järjesteltyä matkalaukkua paluulentoa varten.

Häveliäs Fuji

Ensimmäinen Tokion päivä oli pyhitetty matkalle pyhälle Fuji-vuorelle, tuolle väriliitupakettien kansikuvapojalle. Tai tytölle, täkäläiset puhuttelevat tätä vuorta naisena.

Hieman epäilytti lähtöpaikan löytäminen, eniten sen takia, että sinne päästäkseen oli kuljettava japanilaisella lähijunalla. Aamukahdeksalta. Ihmeen väljää oli, joten pääsin Hamamatsuchoun bussiasemalle jopa kymmenen minuuttia ennen bussin lähtöä.

Bussimatka oli suorastaan henkeäsalpaavan vaikuttava. Shinkansenit menevät niin haipakkaa, ettei maisemia ehdi tarkastella tunnelien sijaintia tarkemmin. Bussissa taas pääsee kunnolla ihailemaan maisemia, jotka täällä vuoristoisessa Keski-Japanissa ovat varsin kauniita. Japanilaisille luonto on erittäin tärkeä, ehkä shintolaisuuden panteismin vuoksi, joten bussi kulki suurimman osan matkasta erinäisten rotkojen ja solien ylittävillä silloilla. Vuorien ja mäkien välistä pilkotteli pikkukyliä, joten maisema oli niin talonpoikaisromanttinen kuin saattoi kuvitella. Vierustoverini, singaporelainen kolmikymppinen hyvää englantia taitanut office lady yhtyi mielipiteeseeni. Valitettavasti bussin ikkunat olivat liian märkiä hyvien kuvien ottamiseen.

Bussimatka kesti parisen tuntia, josta torkuin noin puoli tuntia. Itse Fujille nousu sujui vuoristotiemäiseen tyyliin jyrkkinä mäkinä ja tiukkina šikaaneina, joissa busskikuskin ajotaidot joutuivat aika koetukselle. Pääpysähdyspaikkamme oli ns. viidennessä leirissä, 2 305 metriä merenpinnasta ja 1 471 metriä huipulta. Valitettavasti tällä kertaa ei neitonen näyttänyt kasvojaan (suomeksi: huipulla oli pilviä), joten pakko oli tyytyä kuvaamaan vitosleirin ympäristöä. Sattuipa vielä muutenkin sään osalta huono päivä, sillä leirissä tuuli jatkuvasti ja satoi pientä tihkusadetta.

Näin komean karjun edessä vuorikin ujostelee

Seuraavaksi vuorossa oli makuuni vähän turhan fiini lounas paikallisen hotellin ravintolassa, josta matka jatkui kohti Hakonea. Aluksi luulin Hakonea eräänlaiseksi Fujille näköyhteyden tarjoavaksi luonnonpuistoksi, mutta sehän oli ihan oma juttunsa. Hakone on siis kalderatulivuori, jonka kraateriin on muodostunut järvi ja reunoille metsiä. Varsin kaunis paikka oli. Hakoneen kesti ajaa noin tunnin verran, minkä jälkeen seurasi aika tarkalleen vartin mittainen risteily järvellä.

Ja tämä kaikki on tuhkan alla noin kolmessa vuodessa

Risteilyltä menimme juoksujalkaa köysiradalle, joka vei meidät jälleen pilvien tasalle. Varsin raikasta ja kosteata ilmaa niin korkealla.

Köysiradalla takaisin järven pinnalle, josta lähti paluureissu Tokioon. Tämän parin tunnin ajan nukuin lähes kokonaan. Bussi heitti meikäläisen Shinjukuun, kahden miljoonan päivittäisellä kävijäsaldollaan maailman vilkkaimmaksi nimitettyyn liikennehubiin, josta löysinkin nopeasti junan kortteeriini Okamachiin. Pitkän ja märän päivän päätteeksi uni maittoi.

Kapselikapteeni

Aiemmat reissut olivat viimein opettaneet sen, että japanilaiset junat kulkevat vähän turhan nopeasti. En siis lähtenyt matkaan heti aamusta, vaan vietin päivän pitkälle iltapäivään Kiotossa etsimässä tätä missaamaani Yasakan pyhättöä. Viimein sen kartan avulla löydettyäni tajusin, että sehän olikin yksi niistä, joihin eksyin ensimmäisen päivän matkallani Kiyomizuderalta Ginkakujille. Kastelin paitani siis turhaan.

Palasin hostellille, jossa kiltti emäntä antoi minun käyttää vessaa ja suihkua, vaikka olinkin jo hoitanut check-outin. Pointsit siitä. Suihkun ja vaatekerran vaihdon jälkeen lähdin kävelemään kohti Kioton keskusrautatieasemaa. Aurinko porotti jälleen niskaan, mutta siihen oli täällä jo tottunut. Kunpa vielä tuulisi...

Asemalle saavuin aamupäivän ylisuureksi suunnitellusta ohjelmasta reilua tuntia ennen Hikari-shinkansenin lähtöä. Lueskelin aikani ja opettelin myös kirjoittamaan Kioton ja Tokion kanjit. Kioton kanjit muuten tarkoittavat 'pääkaupunkia' ja 'pääkaupunkia' (ainakin tulee selväksi) ja Tokion vastaavat 'itäistä' ja 'pääkaupunkia'.

Hikari vei minut Tokioon, jossa kohtasin ensimmäisen kunnon sadekuuroni. Little did I know, että tämä tulisi olemaan toistuva trendi tällä etapilla. Hostelli (tai oikeastaan hotelli, maailman kalleimmassa kaupungissa ei taida olla kenelläkään varaa ylläpitää hostellia) löytyi nopeasti ja helposti, vaikka yksi paikallinen englantia herttaisen huonosti vääntävä ossan neuvoikin minua aluksi ihan muualle.

Oletin hotelliani ihan kunnon hotellihuoneeksi, mutta yllätyin nauraen "huoneeni" nähdessäni. Tulin kuin tulinkin varanneeksi neljä yötä japanilaisessa liikemiesmajoitusratkaisussa, kapselihotellissa. Kortteerini on mitoiltaan silmämääräisesti arvioituna ruhtinaalliset 2 x 1,5 x 1,2 kuutiometriä. Ei asialle voinut kuin nauraa. Hyvin sinne sai kuitenkin megakapsäkkini mahtumaan ja jäi jopa tilaa nukkuakin. Kokemus tämäkin.

Missä mun minibaari?

Kombit ovat onneksi lähellä. Ehkä tästä vielä selvitään. Hieman hirvittää jättää kamoja kapseliin, jonka erottaa käytävästä pimennysrullaverho.