Osasin jo lievällä kauhulla odottaa Kioton-etappia, sikäläinen hostellini kun on ainoa, joka ei ole aivan aseman vieressä. Ensin Sakura-shinkansenilla takaisin Shin-Osakaan (NO!) ja lopuksi Hikarilla Kiotoon.
Surmakseni koitui japanilaisten humoristinen karttatekniikka. Karttojahan ei täällä tehdä mitenkään standardisoidusti pohjoinen-on-ylhäällä -malliin, vaan ilmansuunnat tuntuvat osoittavan minne lystäävät. Katsoin sinisilmäisesti ensimmäistä löytämääni karttaa ja sovitin sitä muistikuvaan Google Mapsin kartasta, joten luulin marssivani oikeaan suuntaan.
Sisäinen Matlockini hihkaisi jonkin olevan vialla, kun puolen tunnin jälkeen ei tullutkaan yhtään ennalta memorisoimaani maamerkkiä esiin. Kysyin lähelle sattuneelta mopolähetiltä, joka osasi neuvoa minut ainakin oikeaan suuntaan. Olin kehveli lähtenyt asemalta etelään, asuin-Kiotoon, vaikka olisi pitänyt lähteä pohjoiseen, metropoli-Kiotoon.
Tuntia myöhemmin paitani painoi kilon enemmän, mutta olinpahan päässyt hostelliini. Pitää pistää omistajille noottia paikan hankalasta sijainnista (sivukujalla, tuuli liimaa paikkaa osoittavat liput seiniin kiinni jne.). Kylttien hervoton engranti kuitenkin pelasti paljon.
 |
| Kai se oli pakko tehdä näin vaikeaksi |
Asemalla törmäsin kumman avuliaaseen natiiviin, kauppaopiskelija Naokiin. Juttelimme niitä näitä hänestä, minusta, Japanista ja Kiotosta, kunnes lähdimme etsimään hostelliani uudelleen.
Taas tunnin kuluttua (aavistan toistuvan kuvion) löysimme viimein hostellilleni. Naoki lähti omia menojaan ja minä kävin sisään hoitamaan check-iniä.
 |
| Ja nyt käymään naapurissa |
Onneksi ei tarvinnut lähteä mihinkään, ei tällaisen nestehukkapäivän jälkeen olisi jaksanut. Illalla sain vielä kämppiksenikin paikalle, kolme nuorta miestä Hong Kongista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti