Laajasaari

Pitänee päivitellä, ettei minua ihan kuolleeksi kuvitella. On vain ollut vaikeaa jaksaa kirjoitella tänne, kun Kiotossa on niin pitkiä ja kuumia päiviä.

Hiroshima oli alun perin pieni breikkikohde muuten hektisellä reissullani, mutta se nousikin yhdeksi kohokohdista.

Reissuni ensimmäinen sade osui päivän aamuun. Pientä ripottelua, mutta jotain kuitenkin. Kipitin asemalle viimeistä kertaa ja shinkansen Hikari vei minut parissa tunnissa rauhan pääkaupunkiin Hiroshimaan.

Vaikutuin välittömästi nähtyäni, kuinka helppoa Hiroshimassa on liikkua. Nikkon apostolinkyydin ja Osakan raidehelvetin jälkeen oli melkoinen helpotus nähdä, että koko kaupungin halki kulkee vain kymmenkunta raitiovaunulinjaa. Osakan hostellista saamani ohjeiden mukaan (samaa ketjua Hiroshiman hostellin kanssa) osasin jopa valita oikean linjan. 600 jenillä sai huristella koko päivän, ja koska reissaajan piti palata ainakin Hiroshiman asemalle vielä samana päivänä, päädyin ottamaan tuon reilun viiden euron läpyskän.

15-20 minuuttia myöhemmin jäin sporasta veks ja muutamassa minuutissa jo löysinkin hostellini. Check-in, raskaat kamat säilöön ja puistoon tutustumaan.

Lihaa myyvä nauta. Okei.

Tai siis ensin se lippu Kiotoon, sitten puistoon.

Puiston ratikkapysäkkiä oli vaikea olla tunnistamatta: se on ainoa, jossa on nurmikkoa. Heti pysäkiltä näkee nykyisen Genbaku Domen eli Atomipommikupolin, joka vielä 1940-luvun alussa tunnettiin Hiroshiman prefektuurin teollisuuden edistämiseksi tarkoitettuna näyttelihallina. Little Boy pamahti rakennuksesta 150 metriä muualle vaakasuunnassa ja 600 metriä ylöspäin pystysuunnassa. Rauniot jäivät hyposentrumin (pommin räjähdyskohdan) läheisyydestä huolimatta pystyyn ja kaupunki sekä valtio päättivät jättää sen sellaisekseen muistomerkiksi.

Auts

Luulin paikan jo päättyvän tähän (alueella oli myös tehtaisiin pakkovärvättyjen ja paikan päällä kuolleiden lasten muistomerkki), mutta itse puisto aukenikin vasta pari sataa metriä sillan toisella puolella.

Taisin sattua hyvää aikaan paikalle, sillä ainakaan kamalan paljon ei turisteja puistossa näkynyt. Mikäs sen mukavampaa. Puisto oli ensinnäkin todella siisti sekä hiljainen (kaupustelu, kerjääminen, feissaaminen ynnä muu kiusanteko oli siellä kielletty). Saavuin puistoon kaiketi väärästä kulmasta, sillä vielä siinä vaiheessa en nähnyt juuri lainkan muistomerkkejä. Puiston maisemaa hallinnoi sen etelälaidalla pönöttävä Rauhanmuseo, jossa oli tietenkin pakko pistäytyä.

Ei ainakaan liian vaatimatonta

 Maksettuani suorastaan törkeän riistohinnan sisäänpääsypiljetistä (ajattele nyt, 50 jeniä!) pääsin tutustumaan varsin laadukkaaseen museoon. Aulassa oli myös monia mielenkiintoisia esineitä, kuten rauhankello sekä maailmanloppukello. Kontrastia pitää olla.

Ensin reitillä tuli vastaan pieni videoscreeni, jolla pyöri kolmen minuutin kertaus sen elokuisen päivän tapahtumista. Seuraavaksi oli kuviteltu näyttely siitä, miten Hiroshima kehittyi sellaiseksi, joka se oli pommin putoamisen hetkellä (aina Meiji-restauroinnista bokserikapinan kautta toiseen maailmansotaan). Mukana oli aikakauden esineitä vitriineissä. Pommitushetken kohdalla oli varsin vaikuttava kuva kelloista, jotka olivat pysähtyneet aikaan 8:15 (syyn voinee arvata). Samalla oli myös pienoismalli Hiroshimasta ennen ja jälkeen pommituksen. Kylmän siistiä jälkeä.

Wax on

Wax off

Viimeisenä alakerran kohteena oli välittömän avun saaminen paikan päälle. Lähes heti pommin pamahdettua oli paikalla auttajia rakentamassa paikkoja uudelleen ja auttamassa eloonjääneitä. Varsin sankarillista.

Yläkerrassa oli ensin tarinaa pommin fysiikasta sekä muiden maiden ydinteknologiakehityksestä. Myös muiden maiden suhteet ja niiden tarjoama apu huomioitiin.

Ja sitten alkoi se suru- ja shokkimässäily. Yhteensulaneita lasipulloja, kuumuudessa kuplineita ja yhteensulaneita kattotiiliä, lasten kouluasuja, kelloja pysähtyneenä em. aikaan, kuvia säteilymyrkytyksen uhreista... Vitriinitekstit sentään pysyivät analyyttisinä, muuten olisi mennyt jo yli. Onneksi siellä sai sentään ottaa kuvia. Kansainvälistä mainettakin saanut pikku-Sadakon kohtalo oli tietenkin hyvin näytillä.

Ei tuhatkaan origamikurkea aina auta

Lopuksi oli vuorossa keskisillan lepohuone, jossa oli kuvia paikalla vierailleista valtiopäämiehistä.

Museosta ulostauduttuani lähdin kiertelemään puistoa muutenkin ja löysin paitsi lisää muistomerkkejä myös puistoon uineet muut vieraat. Kiersin pikaisesti muistomerkit läpi ja vietin puolisen tuntia penkillä ihaillen puiston rauhaa ja muutenkin varsin kaunista Hiroshimaa.

Kello alkoi olla jo sen verran, että huoneeseen pääsi muuttamaan. Kävelin hostellille ja roudasin kamani kolmoskerrokseen. Muuten, suunnilleen joka toinen tai kaksi kolmesta tapaamastani ulkomaalaisesta on ollut australialaisia. Bruceja kaikkialla.

Käväisin suihkun jälkeen vielä kombissa noutamassa hieman naposteltavaa. Illalla siinä seitsemän maissa alkoi okonomiyaki-juhla alakerrassa. Okonomiyaki oli Osakassakin tarjolla, mutten saanut ideaa siihen koskea. Nyt sitä pääsi nauttimaan melkoisesti vaivaisella 200 jenillä. Okonomiyaki on siis japanilainen ruoka, johon kuuluu kahden lettutaikinaletun väliin kypsennettävä omavalintainen satsi. Kuin täkäläinen pyttipannu. Tällä kertaa mukana oli pavunituja, kevätsipulia, salaattia, paistettua nuudelia, pekonia sekä soosseja. Varsin hyvää oli. Bileissä juttelin parin tunnin ajan Japanista ja maailman menosta ensin parin aussin, sitten kolmen britin, sitten varsin miellyttävän ruotsalaisherran sekä kalifornianjapanilaisen surffaajaduden kanssa. Varsin mukava ilta siitä tulikin, naureskelimme välillä taustalla pyörivälle Japanin tv-tarjonnalle.

Ja sitä riitti