Dey dek mah rainn!

Mikä tie?

 
Ei nyt ihan niin nälkä ollut, että olisin lähtenyt kuuden euron lentokenttäsämpylöitä tuhoamaan. Onneksi koneessa tuli jopa ihan ok safka ekan parin tunnin sisään.

Pääsin Japaniin, sain syötyä ja käytyä hostellin suihkussa pesemässä lentomatkan törkyt veks. Voi jo pikku hiljaa tuulettaa tätä reissua.

Yritinhän mä nukkua lennolla ja sainkin parisen tuntia katkonaista unta palloon, mutta sitten löysin entertainment centerin penkistäni. Eipä enää unettanut, kun oli pelejä pelattavana sekä sarjoja ja leffoja katsottavana. Yhtäkkiä sitten jo laskeuduttiinkin Naritaan.

Nippon Banzai!

Ja se on muuten Narita eikä mikään Tokion internationaalinen lentokenttä, vaikka virallinen nimi sanoisi mitä. Jos japanilaisella junalla kestää tunnin mennä paikasta A paikkaan B, ei tällöin A:ta voi sisällyttää B:hen. Vähän kuin sanoisi Lahden kuuluvan Helsinkiin.

Narita oli lentokentäksi yllättävän rauhallinen. Ei yhtään niin hektinen kuin odotin maailman tiheimmin asutuimman kaupungin päälentokentän olevan. Kello tosin oli n. puoli kymmenen aamulla. Rail Passin sain varsin kivuttomasti ja vaihdoin muutaman lauseen samalla lennolla tulleen kolmihenkisen suomalaisperheen kanssa. Olivat wanhoja japaninmatkaajia ja jopa neuvoivat minut Nikkoon. Harmi, että itse hilluvat vain Tokiossa.

Lupasi Foreca ihanasti trooppisen kuumaa sadekeliä tänne. Lentsikka laskeutui tosin tyhjältä taivaalta, joten ehkä edellisen päivän taifuuni vei sadekauden tälle päivälle varaamat pilvet mukanaan. Huomenna tietenkin ryöpsähtää Niagara juniori niskaan.

Retken ensimmäiset koulutytöt

Naritasta oli tämä tunnin shuttlejuna Tokioon, jota en juuri päässyt näkemään ajan mennessä seuraavan junan löytämiseen. Tokiossa nousin ensimmäistä kertaa elämässäni shinkanseniin, Tsubasa-nimiseen tällä kertaa, josta hyppäsin vajaan tunnin jälkeen Utsunomiyan asemalle. Utsunomiyasta menin noin tunnin verran paikallisjunalla Nikkoon, josta hostel suureksi helpotukseksi löytyikin jopa ensi yrittämällä. Check-in tosin olikin vasta neljältä iltapäivällä (saavuin kahden maissa), joten menin ensimmäistä kertaa hankkimaan japanilaista rahaa. Olisi pitänyt hankkia se käteisellä ladattava Suica-kortti, nestehukka alkoi melkein oireilla, kun mikään puoti matkan varrella ei hyväksynyt debitti- eikä electronivisaa. Täällä ei muuten ole Suomen tapaan käteisautomaatteja joka kadunkulmassa (ehkä suurimmissa kaupungeissa on), vaan täällä on sellaiset ängetty postien yhteyteen. Ja 7-Eleveneissäkin kuulemma sellainen on, ei vain ole kyseisen ketjun kauppaa tullut kävelyetäisyydelle. Onneksi parin kulman takana oli soma pikkuposti, josta löytyi angliaa haastava raha-agentti.

Varsin kuvaava kuva Nikkosta

Rahaa nostettuani oli jo aikamoinen nälkä. Hostellin emäntä otti ystävällisesti raskaammat matkatavarani säilöön ja neuvoi ravintolaan, melko huonolla englannilla, mutta ainakin saimme toisistamme selvää. Myönnettäköön heti aluksi, että ensimmäinen ateriani Japanin kamaralla oli Gust-ketjun syöttölässä. Kyseessä on siis melkein mäkkärityylinen perheravintolaketju, erona vain Piippolan vaariin on, että Gusteista saa jopa ihan oikeita aterioita. Nälissäni sorruin niinkin japanilaiseen perinneruokaan kuin Cheese IN Hamburger. Kyllä, kyseessä on hampurilaispihvi, jonka sisällä on sulaa juustoa. Sentään sen mukana tuli pari pikkuruista vihannespihviä, paahdettua maissia, kukka- ja parsakaalia sekä otin kyytipojaksi riisiannoksen teriyakikastikkeella (on muuten hyvää), ettei ihan pelkkiä tyhjillä kaloreilla eletä. Nikko on muuten todella kaunis paikka, tällainen idyllinen pikkuputiikkien värittämä, jopa maalaiskylämäinen mesta vuorten keskellä. Huomenna tarkoitus mennä pyhättö- ja temppelikeskukseen, joka on jopa Unescon maailmanperintölistalla.

Matala majapaikkani seuraavat kaksi viikkoa

Otin melkoisesti kuvia tänään, mutta jet lag (lue: jet rage) alkaa painaa sen verran raskaasti, että taidanpa käydä pitkäkseni ja vetäistä pitkät päikkärit ja niiden perään yöunet. Ehkä jopa huomenna herätessä jaksaapi jaella kuvia. Tai viimeistään illalla uudempien kuvien mukana.