Häveliäs Fuji

Ensimmäinen Tokion päivä oli pyhitetty matkalle pyhälle Fuji-vuorelle, tuolle väriliitupakettien kansikuvapojalle. Tai tytölle, täkäläiset puhuttelevat tätä vuorta naisena.

Hieman epäilytti lähtöpaikan löytäminen, eniten sen takia, että sinne päästäkseen oli kuljettava japanilaisella lähijunalla. Aamukahdeksalta. Ihmeen väljää oli, joten pääsin Hamamatsuchoun bussiasemalle jopa kymmenen minuuttia ennen bussin lähtöä.

Bussimatka oli suorastaan henkeäsalpaavan vaikuttava. Shinkansenit menevät niin haipakkaa, ettei maisemia ehdi tarkastella tunnelien sijaintia tarkemmin. Bussissa taas pääsee kunnolla ihailemaan maisemia, jotka täällä vuoristoisessa Keski-Japanissa ovat varsin kauniita. Japanilaisille luonto on erittäin tärkeä, ehkä shintolaisuuden panteismin vuoksi, joten bussi kulki suurimman osan matkasta erinäisten rotkojen ja solien ylittävillä silloilla. Vuorien ja mäkien välistä pilkotteli pikkukyliä, joten maisema oli niin talonpoikaisromanttinen kuin saattoi kuvitella. Vierustoverini, singaporelainen kolmikymppinen hyvää englantia taitanut office lady yhtyi mielipiteeseeni. Valitettavasti bussin ikkunat olivat liian märkiä hyvien kuvien ottamiseen.

Bussimatka kesti parisen tuntia, josta torkuin noin puoli tuntia. Itse Fujille nousu sujui vuoristotiemäiseen tyyliin jyrkkinä mäkinä ja tiukkina šikaaneina, joissa busskikuskin ajotaidot joutuivat aika koetukselle. Pääpysähdyspaikkamme oli ns. viidennessä leirissä, 2 305 metriä merenpinnasta ja 1 471 metriä huipulta. Valitettavasti tällä kertaa ei neitonen näyttänyt kasvojaan (suomeksi: huipulla oli pilviä), joten pakko oli tyytyä kuvaamaan vitosleirin ympäristöä. Sattuipa vielä muutenkin sään osalta huono päivä, sillä leirissä tuuli jatkuvasti ja satoi pientä tihkusadetta.

Näin komean karjun edessä vuorikin ujostelee

Seuraavaksi vuorossa oli makuuni vähän turhan fiini lounas paikallisen hotellin ravintolassa, josta matka jatkui kohti Hakonea. Aluksi luulin Hakonea eräänlaiseksi Fujille näköyhteyden tarjoavaksi luonnonpuistoksi, mutta sehän oli ihan oma juttunsa. Hakone on siis kalderatulivuori, jonka kraateriin on muodostunut järvi ja reunoille metsiä. Varsin kaunis paikka oli. Hakoneen kesti ajaa noin tunnin verran, minkä jälkeen seurasi aika tarkalleen vartin mittainen risteily järvellä.

Ja tämä kaikki on tuhkan alla noin kolmessa vuodessa

Risteilyltä menimme juoksujalkaa köysiradalle, joka vei meidät jälleen pilvien tasalle. Varsin raikasta ja kosteata ilmaa niin korkealla.

Köysiradalla takaisin järven pinnalle, josta lähti paluureissu Tokioon. Tämän parin tunnin ajan nukuin lähes kokonaan. Bussi heitti meikäläisen Shinjukuun, kahden miljoonan päivittäisellä kävijäsaldollaan maailman vilkkaimmaksi nimitettyyn liikennehubiin, josta löysinkin nopeasti junan kortteeriini Okamachiin. Pitkän ja märän päivän päätteeksi uni maittoi.